Kestävyys on kuollut. Kauan eläköön kestävyys!

Kun kuollut kuningas saatettiin haudan lepoon ja uusi kruunattiin, oli tapana julistaa: "Le roi est mort, vive le roi." Tällä haluttiin todeta vanhan ajan päättyneen ja uuden alkavan.

Viisikymmentä vuotta sitten Rooman klubin Kasvun rajat kertoi kaiken: rajaton kasvu rajallisella planeetalla ei ole mahdollista. Brundtlandin komissio naulasi kestävän kehityksen 1987 ja YK:n Global Compact institutionalisoi yritysten roolin 1999.

Siitä alkoi kestävyyden 2000-luku, myös itselleni. Oli kymmeniä kehyksiä, malleja, kestävyysviestinnän teemoja ja raportointiviitekehyksiä. Planetaaristen rajojen paukkuessa kasvoivat myös ristipaineet siitä, mikä kestävyydessä on oikeasti tärkeää. Toiminta, tulokset vai tarinat? Lopulta tuli regulaatio - suuri lupaus, ylimitoitetut odotukset.

Ja suuri p a m a u s.

USA:n anti-ESG-liike hajotti globaalin eetoksen ja EU:n Omnibus irrotti systeemimuutoksen vauhtipyörän. Uusi aika on kaikkea muuta kuin kirkas piirteiltään.

Sääntelykeskeiseen kestävyyteen ja Bryssel-efektiin ladattiin vuosikymmeniä patoutuneita odotuksia. Kun kaikki sortui, murtui monella myös kuva kestävyyden ja oman ammatin tulevaisuudesta.

Kestävyys tarpoo syvällä keski-iän kriisissä.

Vanha on arvokasta, mutta epäselvää on, miltä osin. Tulevaisuus on tehtävä, mutta suunta askarruttaa. Talo palaa, mutta paloletkut ovat solmussa.

Kyse on kestävyyden vakavimmasta identiteettikriisistä tähän mennessä. Vanha identiteetti, oli se sitten ympäristöinsinöörin, vastuullisuusvaikuttajan, compliance-asiantuntijan tai kestävyysarkkitehdin, ei enää toimi sellaisenaan.

Elämä ei pääty keski-ikään. Päinvastoin. Mutta uuden eteen on tehtävä töitä. Uusi identiteetti on uusi mahdollisuus rakentaa kokemuksen päälle.

Ulkoiset vaatimukset, tulivat ne regulaatiosta, raportoinnista tai sidosryhmistä, eivät nyt kelpaa identiteetin ytimeen. Arvot ja ideologia ovat tärkeitä, mutta eivät ohjaa yrityksiä, taloutta tai pääomia - valitettavasti eivät edes kuluttajia, jos raha merkitsee.

Tilalle tarvitaan pragmaattista realismia, joka puhuu taloutta, teknologiaa, liiketoimintaa ja riskienhallintaa kestävyyden näkökulmasta. Kun pinnalla vaahtoaa, yritykset ja pääomamarkkinat jatkavat suunnassaan pinnan alla. Ne tietävät, että siirtymäriskit eivät katoa. Kestämättömyys näkyy toimitusketjuissa, vakuutushinnoittelussa ja raaka-aineiden saatavuudessa, halusi tai ei.

Kestävyyden uusi identiteetti ei rakennu yksin mission, maineen tai regulaation varaan. Se rakennetaan riskien ja mahdollisuuksien analyysille, kestävän kovalle arvonluonnille. Tosiasialle, että kestävyys on osa yritysten elinkelpoisuutta.

Ehkä tässä palataan vihdoin Rooman klubille.